Every ending is a new beginning

Jo kolme viikkoa Suomessa. Tää on aika käsittämätöntä: tavallaan tuntuu, että vasta eilen lähdin Brysselistä, mutta tavallaan taas tuntuu että siitä olisi jo pieni ikuisuus. Niin paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen, etten mä ihan vielä edes ymmärrä tätä kaikkea. Mun uutta elämää, ja varsinkaan ajatusta siitä, että tää on nyt ehkä vähän pysyvämpää. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mun tällä elämällä ei olekaan deadlinea, ainakaan vähään aikaan!

Pari päivää mun Suomeen paluun jälkeen mä jouduin yllättävään tilanteeseen, pääsin nimittäin valitsemaan kahden työtarjouksen, ja samalla Turun ja muun maailman välillä. Päätös oli vaikea, mutta tällä kertaa mä valitsin Turun. Miksi, sitä mä en oikein osaa itsellenikään perustella. Se vaan tuntui oikealta ratkaisulta.

Ja nyt mulla on siis uusi työ ja uusi koti Turussa. Mä tiesin heti kun astuin ekan kerran ulko-ovesta sisään, että tästä tulee mun koti. Tää on aivan täydellinen mulle, ja nyt mä vihdoin sain myös sen juuri remontoidun kylpyhuoneen! Ihanaa, kun on taas kaikki omat tavarat käytössä. Vaikka kyllähän tähän yksin asumiseen kestää taas hetki totutella, kun enää ei olekaan Jessiä ja Amadya vieressä aina tarvittaessa. Mutta onhan yksin asumisessa myös paljon hyviä puolia.

Ja mun uusi työ vaikuttaa myös mielenkiintoiselta. Ensin mä ajattelin, että kävipä mulla hyvä tuuri kun sain heti työpaikan, mutta tiistaina BisnesAkatemian alumnitapahtumassa mä oivalsin, ettei se tainnutkaan olla tuurista kiinni. Enemmänkin se taisi olla palkinto 3,5 vuoden aktiivisuudesta BisnesAkatemiassa. On hienoa päästä aloittamaan työura Turun Amkissa, paikassa joka on viimeisten vuosien aikana antanut mulle niin paljon.

Mä oon tosi iloinen siitä, että kaikki asiat järjestyi näin hyvin ja näin pian. Mutta samaan aikaan mulla on vähän tyhjä olo: tässäkö tää nyt oli? Tällaistako mun loppuelämä sitten on, ei enää uusia seikkailuja? Siihen mä en kyllä tahdo uskoa.. Vaikka tällä kertaa valitsinkin Turun muun maailman sijaan niin täytyy uskoa että kyllä niitä tilaisuuksia vielä tulee jos on tullakseen! Viimeisen vuoden aikana mä totuin siihen, että uusia asioita tapahtuu koko ajan... Ja nyt ei enää tapahdukaan. Mua ehkä vähän pelottaakin, että kyllästyn tähän pian. Enää mä en ole se, joka asuu ulkomailla tai on pian muuttamassa ulkomaille, nyt mä olen enää se joka asui ennen ulkomailla.

Nyt kun kaikki asiat on järjestyksessä, on hyvä aika hetkeksi pysähtyä ja miettiä mitä tulevaisuudelta haluan. En olisi ikinä voinut kuvitella, miten paljon yksi vuosi ulkomailla voi muuttaa mun ajatusmaailmaa. Nyt on siis aika koota omia ajatuksia ja miettiä mitä mä seuraavaksi (tai sitä seuraavaksi) haluan tehdä. Opiskella mä ainakin haluan lisää, mutta vielä en ole ihan varma mitä, missä ja milloin. Taidan aloittaa kielten opinnoilla kesäyliopistossa, kielten opiskelu ainakin on varma investointi omaan tulevaisuuteen. Ja sen lisäksi aion lukea paljon kirjoja, yöpöydällä odottaa jo Paulo Coelhon Pyhiinvaellus.

On siis tullut aika lopettaa tämän reissublogin kirjoittaminen. Ehkä, ehkä mä vielä joskus pääsen jatkamaan. Jos en sentään kirjoittamista niin ainakin reissaamista. Oon erittäin iloinen siitä, että jaksoin pitää blogia koko viime vuoden - niin paljon hyviä muistoja olen ehtinyt kokoamaan tänne, ja näitä on varmasti ihana muistella myöhemmin. Vaikka kuva kertookin enemmän kuin tuhat sanaa, niin kaikkia fiiliksiä ei kuitenkaan kuvien kautta välity.

Mä päätän tän blogitekstin kuvaan, joka jäi mun viimeiseksi kuvaksi Brysselissä.

Adiós!

-Riina

Hyvästien aika

Mun viimeinen yö Brysselissä. Matkalaukut on jo alakerrassa odottamassa taksia, joka tulee hakemaan mut noin kuuden tunnin päästä - nyt on mun aika lähteä. Nöpökin on jo pakattu matkalaukkuun, joten tänä yönä mä oon ihan yksin. Mä en kuitenkaan saa unta nyt, en ihan vielä. Tänään on ollut aika raskas päivä, mutta huomisesta tulee ehkä parempi, sillä huomenna illalla mä olen jo kotona. Huomenna hyvästit vaihtuvat jälleennäkemisen iloon. 

Viimeiset päivät Brysselissä ovat menneet pitkälti pakkaamisen ja hyvästien merkeissä. Ja mä inhoan molempia. Mun pieni elämä on taas pakattuna matkalaukkuihin, ja tällä kertaa en edes tiedä missä ja milloin saan noi kaikki matkalaukut purettua. Mä lähden Brysselistä Suomeen taas yhtä upeaa kokemusta rikkaampana. Mä en niinkään jää kaipamaan Brysseliä kaupunkia, vaan enemmänkin näitä ihmisiä täällä. Mä oon kiitollinen niistä ihmisistä, joihin oon saanut tutustua täällä. Ensin jokainen niistä oli mulle vain joku vieras ihminen, mutta vähitellen niistä tuli mulle kavereita ja ystäviä. Oon kiitollinen kaikista niistä hyvistä hetkistä, joita olen saanut viettää täällä.

On ollut aika hauska huomata, miten erilailla ihmiset käsittelee lähtemistä. Tänään mä oon hyvästellyt niin monta ihmistä niin monella eri tavalla. Illan vietin alakerran asunnon keittiössä ystävien kanssa, ja pikkuhiljaa väki väheni. Jokainen lähti omalla tavallaan. Toiset halaa, toiset vilkuttavat. Toiset sanoo enemmän ja toiset vähemmän. Jotkut puhumisen sijaan kirjoittavat. Ja sitten on ne ihmiset, joita on helpompi olla hyvästelemättä ollenkaan. Sulkea silmät ja antaa niiden mennä. Mä inhoan hyvästejä, joten välillä se on vaan paras tapa. Tänään mä oon välttynyt itkemiseltä hyvin pitkälti just tämän kikan avulla. 

Aamulla mulla ei varmaan oo aikaa olla surullinen, sillä mun pitää päästä ajoissa lentökentälle. Ja sen jälkeen jännitän, miten paljon ylimääräistä mun pitää maksaa liian painavista matkalaukuista. Koneeseen pääsyn jälkeen saatan kuitenkin tarvita nenäliinan just in case.