Hyvästien aika

Mun viimeinen yö Brysselissä. Matkalaukut on jo alakerrassa odottamassa taksia, joka tulee hakemaan mut noin kuuden tunnin päästä - nyt on mun aika lähteä. Nöpökin on jo pakattu matkalaukkuun, joten tänä yönä mä oon ihan yksin. Mä en kuitenkaan saa unta nyt, en ihan vielä. Tänään on ollut aika raskas päivä, mutta huomisesta tulee ehkä parempi, sillä huomenna illalla mä olen jo kotona. Huomenna hyvästit vaihtuvat jälleennäkemisen iloon. 

Viimeiset päivät Brysselissä ovat menneet pitkälti pakkaamisen ja hyvästien merkeissä. Ja mä inhoan molempia. Mun pieni elämä on taas pakattuna matkalaukkuihin, ja tällä kertaa en edes tiedä missä ja milloin saan noi kaikki matkalaukut purettua. Mä lähden Brysselistä Suomeen taas yhtä upeaa kokemusta rikkaampana. Mä en niinkään jää kaipamaan Brysseliä kaupunkia, vaan enemmänkin näitä ihmisiä täällä. Mä oon kiitollinen niistä ihmisistä, joihin oon saanut tutustua täällä. Ensin jokainen niistä oli mulle vain joku vieras ihminen, mutta vähitellen niistä tuli mulle kavereita ja ystäviä. Oon kiitollinen kaikista niistä hyvistä hetkistä, joita olen saanut viettää täällä.

On ollut aika hauska huomata, miten erilailla ihmiset käsittelee lähtemistä. Tänään mä oon hyvästellyt niin monta ihmistä niin monella eri tavalla. Illan vietin alakerran asunnon keittiössä ystävien kanssa, ja pikkuhiljaa väki väheni. Jokainen lähti omalla tavallaan. Toiset halaa, toiset vilkuttavat. Toiset sanoo enemmän ja toiset vähemmän. Jotkut puhumisen sijaan kirjoittavat. Ja sitten on ne ihmiset, joita on helpompi olla hyvästelemättä ollenkaan. Sulkea silmät ja antaa niiden mennä. Mä inhoan hyvästejä, joten välillä se on vaan paras tapa. Tänään mä oon välttynyt itkemiseltä hyvin pitkälti just tämän kikan avulla. 

Aamulla mulla ei varmaan oo aikaa olla surullinen, sillä mun pitää päästä ajoissa lentökentälle. Ja sen jälkeen jännitän, miten paljon ylimääräistä mun pitää maksaa liian painavista matkalaukuista. Koneeseen pääsyn jälkeen saatan kuitenkin tarvita nenäliinan just in case.