Tällä hetkellä mun fiilikset on: Mä en halua. Mä en halua, että tulee huominen ja mun viimeinen mahdollisuus mennä Pluxille. Mä en halua, että tulee perjantai, ja mun läksiäiset. Mä en halua, että tulee mun viimeinen viikonloppu Brysselissä. Mä en halua, että tulee maanantaina, jolloin kaikki mun tavarat pitää olla pakattuna. Mä en halua, että tulee tiistai, päivä jolloin on mun viimeinen työpäivä Eurooppa-toimistossa ja jolloin mä muutan pois. Mä en halua, että tulee keskiviikko, mun viimeinen ilta Brysselissä. Enkä mä halua, että tulee torstai-aamu, jolloin mä lennän takaisin Suomeen.
Mutta kuitenkin mä odotan, että tulee torstai-ilta, jolloin mä oon kotona taas. Silloin kaikki on taas niin kuin ennen, vaikka samaan aikaan mikään ei oo enää niin kuin ennen. Mulla ei oo enää kotia Kontiokadulla, eikä työpaikkaa Lindexillä. Enkä mä enää mee kouluunkaan! Sitä mä en ihan vielä oo edes sisäistänyt, että kunhan mä saan työharjoitteluraportin kirjoitettua niin mä valmistun BisnesAkatemiasta. Jännää..
Minne mä päädyn seuraavaksi, sitä en vielä tiedä. Tavallaan se on aika stressaavaa, mutta samalla myös aika kivaa. Ehkä kohta mä olen taas lähdössä maailmalle, tai ehkä Brysselin reissu jää mun viimeiseksi ja mä palaan pysyvästi kotiin. Kaikki selviää aikanaan. Täytyy vaan uskoa, että kaikki asiat selviää vielä kun on selvitäkseen.
Tällä viikolla mä oon jo miettinyt, että tän jälkeen mä en enää halua lähteä mihinkään. Nää viimeiset hetket on niin kuluttavia. Mä en enää kertaakaan haluaisi joutua jättämään kaikkea, se on pahinta. Mutta jollain tapaa tähän elämäntyyliin jää myös koukkuun, ja mua vähän surettaa että tää saattaa olla viimeinen kerta kun asun ulkomailla. Ensi torstaina ei pääty pelkästään mun Brysselin matka, vaan ehkä myös yksi mahtava ajanjakso mun elämässä.
Kaikkein vaikeinta on hyvästellä kaikki ihmiset täällä. Ne ihmiset, joiden kanssa mä olen jakanut hyvät ja huonot hetket viimeisen puolen vuoden aikana. Ne ihmiset, joista tuli mun ystäviä. Ehkä eniten mun tulee ikävä mun kämppiksiä: ilman Jessiä ja Amadya mun elämä Brysselissä olisi ollut niin paljon yksinäisempää ja tylsempää. Maanantaina Jess sanoi, että mä olen hänelle kuin pikkusisko jota hänellä ei ikinä ole ollut. Mitä siinä sit enää voi sanoa. Yhtä ikävä mulla tulee Annaa, jonka kanssa oon viettänyt varmaan eniten aikaa täällä. Yhdessä me ollaan jaettu kaikki ilot ja surut. Ja meidän alakerran naapureita, ja monia muitakin. Alicantesta lähteminen oli viime vuonna tavallaan helpompaa, sillä me kaikki lähdettiin samaan aikaan. Nyt mun kaikki parhaat ystävät jäävät, ja mä olen ainoa ketä lähtee.
Eilen oli meidän talon viimeinen peli-ilta ennen mun lähtöä. Ensi kerralla Riinan tilalla onkin Rita. Toivottavasti Ritan työharjoittelusta Brysselissä tulee yhtä hieno kokemus kuin mitä mun oli! 😊
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti