Every ending is a new beginning

Jo kolme viikkoa Suomessa. Tää on aika käsittämätöntä: tavallaan tuntuu, että vasta eilen lähdin Brysselistä, mutta tavallaan taas tuntuu että siitä olisi jo pieni ikuisuus. Niin paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen, etten mä ihan vielä edes ymmärrä tätä kaikkea. Mun uutta elämää, ja varsinkaan ajatusta siitä, että tää on nyt ehkä vähän pysyvämpää. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mun tällä elämällä ei olekaan deadlinea, ainakaan vähään aikaan!

Pari päivää mun Suomeen paluun jälkeen mä jouduin yllättävään tilanteeseen, pääsin nimittäin valitsemaan kahden työtarjouksen, ja samalla Turun ja muun maailman välillä. Päätös oli vaikea, mutta tällä kertaa mä valitsin Turun. Miksi, sitä mä en oikein osaa itsellenikään perustella. Se vaan tuntui oikealta ratkaisulta.

Ja nyt mulla on siis uusi työ ja uusi koti Turussa. Mä tiesin heti kun astuin ekan kerran ulko-ovesta sisään, että tästä tulee mun koti. Tää on aivan täydellinen mulle, ja nyt mä vihdoin sain myös sen juuri remontoidun kylpyhuoneen! Ihanaa, kun on taas kaikki omat tavarat käytössä. Vaikka kyllähän tähän yksin asumiseen kestää taas hetki totutella, kun enää ei olekaan Jessiä ja Amadya vieressä aina tarvittaessa. Mutta onhan yksin asumisessa myös paljon hyviä puolia.

Ja mun uusi työ vaikuttaa myös mielenkiintoiselta. Ensin mä ajattelin, että kävipä mulla hyvä tuuri kun sain heti työpaikan, mutta tiistaina BisnesAkatemian alumnitapahtumassa mä oivalsin, ettei se tainnutkaan olla tuurista kiinni. Enemmänkin se taisi olla palkinto 3,5 vuoden aktiivisuudesta BisnesAkatemiassa. On hienoa päästä aloittamaan työura Turun Amkissa, paikassa joka on viimeisten vuosien aikana antanut mulle niin paljon.

Mä oon tosi iloinen siitä, että kaikki asiat järjestyi näin hyvin ja näin pian. Mutta samaan aikaan mulla on vähän tyhjä olo: tässäkö tää nyt oli? Tällaistako mun loppuelämä sitten on, ei enää uusia seikkailuja? Siihen mä en kyllä tahdo uskoa.. Vaikka tällä kertaa valitsinkin Turun muun maailman sijaan niin täytyy uskoa että kyllä niitä tilaisuuksia vielä tulee jos on tullakseen! Viimeisen vuoden aikana mä totuin siihen, että uusia asioita tapahtuu koko ajan... Ja nyt ei enää tapahdukaan. Mua ehkä vähän pelottaakin, että kyllästyn tähän pian. Enää mä en ole se, joka asuu ulkomailla tai on pian muuttamassa ulkomaille, nyt mä olen enää se joka asui ennen ulkomailla.

Nyt kun kaikki asiat on järjestyksessä, on hyvä aika hetkeksi pysähtyä ja miettiä mitä tulevaisuudelta haluan. En olisi ikinä voinut kuvitella, miten paljon yksi vuosi ulkomailla voi muuttaa mun ajatusmaailmaa. Nyt on siis aika koota omia ajatuksia ja miettiä mitä mä seuraavaksi (tai sitä seuraavaksi) haluan tehdä. Opiskella mä ainakin haluan lisää, mutta vielä en ole ihan varma mitä, missä ja milloin. Taidan aloittaa kielten opinnoilla kesäyliopistossa, kielten opiskelu ainakin on varma investointi omaan tulevaisuuteen. Ja sen lisäksi aion lukea paljon kirjoja, yöpöydällä odottaa jo Paulo Coelhon Pyhiinvaellus.

On siis tullut aika lopettaa tämän reissublogin kirjoittaminen. Ehkä, ehkä mä vielä joskus pääsen jatkamaan. Jos en sentään kirjoittamista niin ainakin reissaamista. Oon erittäin iloinen siitä, että jaksoin pitää blogia koko viime vuoden - niin paljon hyviä muistoja olen ehtinyt kokoamaan tänne, ja näitä on varmasti ihana muistella myöhemmin. Vaikka kuva kertookin enemmän kuin tuhat sanaa, niin kaikkia fiiliksiä ei kuitenkaan kuvien kautta välity.

Mä päätän tän blogitekstin kuvaan, joka jäi mun viimeiseksi kuvaksi Brysselissä.

Adiós!

-Riina

Hyvästien aika

Mun viimeinen yö Brysselissä. Matkalaukut on jo alakerrassa odottamassa taksia, joka tulee hakemaan mut noin kuuden tunnin päästä - nyt on mun aika lähteä. Nöpökin on jo pakattu matkalaukkuun, joten tänä yönä mä oon ihan yksin. Mä en kuitenkaan saa unta nyt, en ihan vielä. Tänään on ollut aika raskas päivä, mutta huomisesta tulee ehkä parempi, sillä huomenna illalla mä olen jo kotona. Huomenna hyvästit vaihtuvat jälleennäkemisen iloon. 

Viimeiset päivät Brysselissä ovat menneet pitkälti pakkaamisen ja hyvästien merkeissä. Ja mä inhoan molempia. Mun pieni elämä on taas pakattuna matkalaukkuihin, ja tällä kertaa en edes tiedä missä ja milloin saan noi kaikki matkalaukut purettua. Mä lähden Brysselistä Suomeen taas yhtä upeaa kokemusta rikkaampana. Mä en niinkään jää kaipamaan Brysseliä kaupunkia, vaan enemmänkin näitä ihmisiä täällä. Mä oon kiitollinen niistä ihmisistä, joihin oon saanut tutustua täällä. Ensin jokainen niistä oli mulle vain joku vieras ihminen, mutta vähitellen niistä tuli mulle kavereita ja ystäviä. Oon kiitollinen kaikista niistä hyvistä hetkistä, joita olen saanut viettää täällä.

On ollut aika hauska huomata, miten erilailla ihmiset käsittelee lähtemistä. Tänään mä oon hyvästellyt niin monta ihmistä niin monella eri tavalla. Illan vietin alakerran asunnon keittiössä ystävien kanssa, ja pikkuhiljaa väki väheni. Jokainen lähti omalla tavallaan. Toiset halaa, toiset vilkuttavat. Toiset sanoo enemmän ja toiset vähemmän. Jotkut puhumisen sijaan kirjoittavat. Ja sitten on ne ihmiset, joita on helpompi olla hyvästelemättä ollenkaan. Sulkea silmät ja antaa niiden mennä. Mä inhoan hyvästejä, joten välillä se on vaan paras tapa. Tänään mä oon välttynyt itkemiseltä hyvin pitkälti just tämän kikan avulla. 

Aamulla mulla ei varmaan oo aikaa olla surullinen, sillä mun pitää päästä ajoissa lentökentälle. Ja sen jälkeen jännitän, miten paljon ylimääräistä mun pitää maksaa liian painavista matkalaukuista. Koneeseen pääsyn jälkeen saatan kuitenkin tarvita nenäliinan just in case.

Lentolippu kotiin

Eilen mä ostin sen, menolipun Brysselistä Helsinkiin. Ensi viikon torstaina mä siis lennän takaisin kotiin. Mä oon tiennyt jo pitkään, että ensi viikolla mä palaan Suomeen, mutta vasta eilen siitä tuli ihan totta.

Tällä hetkellä mun fiilikset on: Mä en halua. Mä en halua, että tulee huominen ja mun viimeinen mahdollisuus mennä Pluxille. Mä en halua, että tulee perjantai, ja mun läksiäiset. Mä en halua, että tulee mun viimeinen viikonloppu Brysselissä. Mä en halua, että tulee maanantaina, jolloin kaikki mun tavarat pitää olla pakattuna. Mä en halua, että tulee tiistai, päivä jolloin on mun viimeinen työpäivä Eurooppa-toimistossa ja jolloin mä muutan pois. Mä en halua, että tulee keskiviikko, mun viimeinen ilta Brysselissä. Enkä mä halua, että tulee torstai-aamu, jolloin mä lennän takaisin Suomeen.

Mutta kuitenkin mä odotan, että tulee torstai-ilta, jolloin mä oon kotona taas. Silloin kaikki on taas niin kuin ennen, vaikka samaan aikaan mikään ei oo enää niin kuin ennen. Mulla ei oo enää kotia Kontiokadulla, eikä työpaikkaa Lindexillä. Enkä mä enää mee kouluunkaan! Sitä mä en ihan vielä oo edes sisäistänyt, että kunhan mä saan työharjoitteluraportin kirjoitettua niin mä valmistun BisnesAkatemiasta. Jännää..

Minne mä päädyn seuraavaksi, sitä en vielä tiedä. Tavallaan se on aika stressaavaa, mutta samalla myös aika kivaa. Ehkä kohta mä olen taas lähdössä maailmalle, tai ehkä Brysselin reissu jää mun viimeiseksi ja mä palaan pysyvästi kotiin. Kaikki selviää aikanaan. Täytyy vaan uskoa, että kaikki asiat selviää vielä kun on selvitäkseen.

Tällä viikolla mä oon jo miettinyt, että tän jälkeen mä en enää halua lähteä mihinkään. Nää viimeiset hetket on niin kuluttavia. Mä en enää kertaakaan haluaisi joutua jättämään kaikkea, se on pahinta. Mutta jollain tapaa tähän elämäntyyliin jää myös koukkuun, ja mua vähän surettaa että tää saattaa olla viimeinen kerta kun asun ulkomailla. Ensi torstaina ei pääty pelkästään mun Brysselin matka, vaan ehkä myös yksi mahtava ajanjakso mun elämässä.

Kaikkein vaikeinta on hyvästellä kaikki ihmiset täällä. Ne ihmiset, joiden kanssa mä olen jakanut hyvät ja huonot hetket viimeisen puolen vuoden aikana. Ne ihmiset, joista tuli mun ystäviä. Ehkä eniten mun tulee ikävä mun kämppiksiä: ilman Jessiä ja Amadya mun elämä Brysselissä olisi ollut niin paljon yksinäisempää ja tylsempää. Maanantaina Jess sanoi, että mä olen hänelle kuin pikkusisko jota hänellä ei ikinä ole ollut. Mitä siinä sit enää voi sanoa. Yhtä ikävä mulla tulee Annaa, jonka kanssa oon viettänyt varmaan eniten aikaa täällä. Yhdessä me ollaan jaettu kaikki ilot ja surut. Ja meidän alakerran naapureita, ja monia muitakin. Alicantesta lähteminen oli viime vuonna tavallaan helpompaa, sillä me kaikki lähdettiin samaan aikaan. Nyt mun kaikki parhaat ystävät jäävät, ja mä olen ainoa ketä lähtee.

Eilen oli meidän talon viimeinen peli-ilta ennen mun lähtöä. Ensi kerralla Riinan tilalla onkin Rita. Toivottavasti Ritan työharjoittelusta Brysselissä tulee yhtä hieno kokemus kuin mitä mun oli! 😊

LOMA

Viime viikko oli yks parhaista pitkään aikaan, sillä mä sain viettää kolme päivää mun ihanien ystävien kanssa Portugalissa lomaillen. Ystävät, aurinko ja viini, siinä ainekset täydelliseen lomaan.

Mä en etukäteen ollut kovin innostunut Portosta, mutta se paikka ylitti mun kaikki odotukset. Mä tiesin, että Tinan ja Marinen kanssa lomasta tulee varmasti huippukiva, mutta näin hyvää lomaa en ollut osannut odottaa. Porto oli kaupunkina kaunis ja sää oli mitä parhain! En ollut uskaltanut toivoakaan, että Pohjois-Portugalissa olisi helmikuussa t-paita kelit.. Porto todellakin pääsi yllättämään mut!

Keskiviikkona kun mä saavuin Portoon, Tina ja Marine olivat molemmat mua vastassa meidän asunnolla. Ensimmäisenä korkattiin yks pullo portviiniä, ja todettiin että se on aika hyvää, vaikkei meistä kukaan tykkää punaviinistä. Loppuilta vietettiin ravintoloiden terasseilla: sangriaa, ruokaa ja pari pulloa viiniä. Puolet ajasta naurettiin vedet silmissä.

Torstaina aamupäivällä käytiin shoppailemassa ja tsekkaamassa paikallinen Mercado. Mercadolta käveltiin joen rantaan nauttimaan auringosta ja kylmistä juotavista. Käytiin myös maistelemassa viinejä ja tietenkin syötiin hyvin. Illalla palattiin asunnolle parin viinipullon kera😉

Perjantaina-päivä vietettiin rannalla, nautittiin auringosta ja tietenkin viinistä. Hetken aikaa kaikki oli ihan kuin ennen. Illalla taas syötiin ja juotiin hyvin.

Tää loma oli just se, mitä mä nyt kaipasin! Sen ajan mä sain vaan nauttia elämästä ihan täysillä, eikä mun tarvinnut murehtia huomisesta. Mä oon niin iloinen mun ihanista Alicante-ystävistä. Ja siitä, että kun me tavataan, tuntuu ettei oltais välillä erossa oltukaan. Ihan parasta. Toivottavasti me tavataan seuraavan kerran kesällä Suomessa.

Lauantai aamu Portossa ei alkanutkaan enää ihan yhtä hyvin. Kahden tunnin yöunien jälkeen olo oli vähän heikko, mutta parin mutkan kautta selvisin kuitenkin lentokentälle ja jopa koneeseen asti. Brysselissä oli ohjelmassa osuuskunnan laskiasrieha: lopulta olin sieltä pari tuntia myöhässä, mutta ehdin sitseille kuitenkin. Aamulla ajattelin, etten enää juo mutta iltapäivällä olinkin jo eri mieltä. Ilta päättyi kuitenkin hyvin😊

Mihin kaikki aika katoaa?

Mä en voi uskoa että nyt on jo helmikuu, ja mulla on enää kolme viikkoa jäljellä Brysselissä!!

Viime viikot mun yllä on leijunut sellainen musta pilvi, mikä on aiheuttanut ihan liikaa stressiä. Sellainen työnhaku-pilvi, ja tavallaan myös siihen liittyen mitä haluan tehdä elämälläni-pilvi. Mikään ei vaan tunnu oikealta just nyt. Työhaastatteluista ei halua edes innostua kovasti, sillä jos ensin innostuu, voi pettyä sen jälkeen vielä pahemmin. Eihän se maailmanloppu ole, jos mä en ole löytänyt töitä helmikuun loppuun mennessä, mutta silti.. Olis paljon kivampi palata kotiin jos seuraavat suunnitelmat olisi jo valmiina. Vielä pari viikkoa sitten mulla oli tosi kova halu saada työpaikka ennen kuin muutan pois Brysselistä, mutta tällä viikolla mä oon vihdoin alkanut sopeutua ajatukseen, ettei niin tuu tapahtumaan. Pitää vaan yrittää nähdä asioiden hyvät puolet: jos mulla ei ole töitä heti maaliskuussa, sitten mulla on vihdoin aikaa vähän itselleni, ja mun perheelle ja ystäville. Niiden kanssa ei tosiaan oo tullut viimeisen vuoden aikana vietettyä tarpeeksi aikaa. Tällä hetkellä Suomeen paluu kuulostaa muutenkin ihan hyvältä, toivottavasti mä löydän itselleni kivan työn ja voin asettua johonkin vähän pidemmäksi aikaa. Tää deadline-elämä on kuitenkin aina välillä vähän rankkaa.

Viime viikkojen stressiä ja masennusta on yritetty lievittää monella tapaa: afterworkit Annan kanssa, viini-illat, hyvä ruoka ja jäätelö.. Viime sunnuntaina istuin keittiössä syömässä jäätelöä, ja kun Amady tuli paikalle, se kysyi heti ensimmäisenä että onko mulla kaikki hyvin.. Kuulemma yleensä syön jäätelöä vain silloin kun oon surullinen 😄 Mun tulee niin ikävä mun kämppiksiä kun lähden!! Tuntuu oudolta ajatella, että kohta mä en olekkaan täällä enää vaan joku muu tulee mun tilalle. Tää on sillä tavalla ihan eri tilanne kuin Alicantessa, että nyt muut jäävät ja vain mä lähden pois.

Arjen iloja:

Tänään mä sain pitkästä aikaa vähän hyviäkin uutisia, puhelin soi yllättäen ja sen jälkeen sain myös hyvän sähköpostin. Kyllä tää tästä, pitää vaan hyväksyä tilanne ja yrittää nauttia viimeisistä viikoista täällä Brysselissä! Viime viikolla kevätkin näytti jo merkkejään tulostaan, täällä oli monena päivänä aurinkoista ja ainakin +10 astetta lämmintä. Kun aurinko paistaa niin eihän silloin voi olla kuin iloinen!

Ensi viikolla mä saan lomaa arjesta, kun lähdetään Tinan ja Marinen kanssa Portugaliin muutamaksi päiväksi. En malta odottaa, että näen mun Alicante-ystävät taas pitkästä aikaa!! Silloin mä en aio stressata yhtään mistään, nauttia vaan parhaasta seurasta ja hyvistä ruoista ja juomista ja kauniista maisemista ja toivottavasti aurinkoisesta ilmasta. 🌴🌴

Meillä on Annan kanssa enää kolme yhteistä työpäivää ennen uusien harkkareiden tuloa!!! Ihan hullua, miten nopeasti tää puoli vuotta onkaan kulunut.. Huomenna päästään töiden jälkeen minglailemaan yhdessä Milttonille, se taitaakin jäädä meidän viimeiseksi yhteiseksi cocktail-tilaisuudeksi.

Viime viikonloppuna käytiin Brysselin Bright Brussels -valofestivaaleilla. Siisti tapahtuma, etenkin toi valoshow oli tosi upea:

Mirtsu lähetti mulle tän kuvan, joka on otettu viime kesänä. Pleeeease haluaisin takaisin ton rusketuksen ja myös ton kesätukan 😧😧

Tammikuun kohokohdat

Tammikuu oli aika erilainen kuukausi, tavallaan musta tuntuu että paljon on tapahtunut, muttei kuitenkaan mitään kovin suurta. Tammikuun kohokohdat: Mirtsu tuli käymään Brysselissä. Ja mä kävin Suomessa häämessuilla. Se oli aika raskas viikonloppu, yhteensä kaksi päivää matkustamista ja vain yksi kokonainen päivä Suomessa. Suomessaehdin olla noin 40 tuntia, ja jo pelkästään matkoihin Helsinki-Salo-Helsinki-Somero-Salo-Helsinki meni aika paljon aikaa. Tällä kertaa ehdin siis olla kotona ihan liian vähän aikaa, mutta ei se haittaa koska pianhan mä lähden täältä jo pysyvästi takaisin Suomeen. Ja koko viikonlopun tarkoituksenahan olikin häiden ja polttareiden suunnitteltu, ja niiltä osin viikonloppu oli onnistunut😊

Ensimmäistä kertaa muuten mulla oli huono tuuri lentojen kanssa.. molemmilla kerroilla toinen lennoista myöhässä.. Perjantaina lento Tukholmasta Helsinkiin oli yli tunnin myöhässä, ja sunnuntaina lento Helsingistä Köpikseen oli myös yli tunnin myöhässä.. Sunnuntain myöhästymisen SAS sai kyllä hyvin paikattua: olin jo varma että myöhästyn mun jatkolennolta, kone laskeutui 15 min ennen seuraavan koneen lähtöä.. Seison sitten Köpiksen lentokentällä, katson infotaululta että mun lennon portti on jo sulkeutunut ja että kaiken lisäksi sinne portille on 10 minuutin kävelymatka.. Valmistaudun jo siihen, että tästä tulee pitkä ilta lentokentällä, mutta päätän kuitenkin kävellä sinne portille kysymään että koskakohan seuraava kone Brysseliin lähtee. Ja kun mä viimein lähestyn sitä porttia, huomaan että ne selvästi odottaa vielä jotain.. Ne odotti mua!! Päivä pelastettu🙌🙌

Mirtsun viikonloppuvisiitti Brysseliin oli lyhyt mutta sitäkin parempi. Noin kaks sekunttia sen jälkeen kun päästiin mun luo, meillä oli jo täys meno päällä. Ensin vähän Baileys-kaakaota, pullo valkkaria ja sit suunnattiin keskustaan! Ja tässä kohtaa kello tais olla noin kaksi, eli aika hyvä meno meillä oli koko päivän. Mä olin jo valmiiksi vähän flunssassa, ja mitä pidemmälle ilta eteni, sitä käheämmäksi mun ääni muuttui. Illalla meillä oli pöytä varaus Amadeoon, all you can eat-siipiravintolaan (yks mun lempiravintoloista Brysselissä), ja sen jälkeen oltiinkin jo ihan valmiita kierimään Merikapteeninkadulle kattohuoneistoon nukkumaan.

Seuraavana aamuna mun ääni oli hävinnyt kokonaan, joten päätettiin ottaa vähän rauhallisemmin sinä päivänä. Lähdettiin Antwerpeniin shoppailemaan. Illalla meidän oli tarkoitus lähteä ulos, mutta jäätiinkin kotiin juomaan viiniä mun kämppisten ja naapureiden kanssa. Sunnuntai oli hyvin hiljainen päivä, äänetön ja kipeä Riina ei ehkä oo parasta seuraa. Silloin keskityttiin lähinnä syömiseen, ja illalla Mirtsu lensi Finskillä takaisin Suomeen. Joka tapauksessa oli ihan huippukiva viikonloppu, ihanaa kun Mirtsu tuli käymään♥ Sen jälkeen mä olinkin koko alkuviikon kotona kipeenä ja äänenkin sain takaisin vasta monta päivää myöhemmin.

Monet ovat ihmetelleet täällä ja Alicantessa, miten mä aina jaksan mennä mun vieraita vastaan lentokentälle. Musta se on ehkä koko vierailun paras osa, kun odotan lentokentän saapuvien lentojen aulassa ja tiedän että koska vaan sieltä ovesta voi kävellä mulle tärkeä ihmiinen, Sellainen, ketä en oo nähnyt pitkään aikaan ja ketä on ollut ikävä. Se hetki on todellakin lentokentälle menemisen arvoinen!! Koskaan ei tiedä, juotuuko odottamaan kaksi minuuttia vai puoli tuntia, ja se siinä ehkä onkin parasta... Koska se odotus palkitaan aina! Vähän harmittaa että Mirtsun kohdalla Brysselissä missasin sen hetken.. Olin myöhässä (yllätyyys)  ja Mira joutui odottamaan mua yli tunnin lentokentällä 😅

Noin kello 12:00 ja kello 12:30

"Pitäiskö kiipee meidän katolle, siellä olis varmaan hienot näköalat" 

Kotona!

 Antwerpen: